Oivallista ohrapuuroa ja kamalia kumiperunoita

Erilaisia eväitä koulutielle

Oppivelvollisuus tuli Suomessa voimaan vuonna 1921. Monelle lapselle koulunkäynti oli raskasta. Kouluun käveltiin pitkiä matkoja pitkin metsäpolkuja, hiihdettiin ja soudettiin. Koululaiskuljetuksia ei ollut, joten koulupäivästä tuli pitkä. Nälkäkin ehti tulla päivän mittaan, mikä haittasi oppimista. Suurin osa lapsista söi koulussa omia eväitään. Kaikilla eväitä ei ollut, jolloin kunta tarjosi varattomille lapsille voileipää ja maitoa. Kansakoulua 1930-luvun puolivälissä Pohjois-Karjalassa käynyt muistelija kertoo:

Ruokatunnilla annettiin köyhille oppilaille margariinivoileipiä, jotka opettajatar valmisti. Hänellä oli esiliina sekä edessä että takana, hän varmaan pelkäsi, että lapset tahrisivat hänet margariinilla. Pyhäselän kunta maksoi köyhien lasten voileivät. Me talollisten lapset söimme omia eväitämme, mitkä eivät nekään hääppöisiä olleet. Ei ollut makkaroita, ei juustoja eikä hedelmiä. Mutta oli meillä jokaisella sentään pullo maitoa mukana. Joivatko köyhät lapset vettä, en muista. Ehkä kunta kustansi heillekin maitoa tai piimää.

Keiton tieto piti mielet virkeinä

Koulukeittolayhdistys, jonka tavoitteena oli parantaa oppilaiden ravitsemuksellista tilaa ja saada jokaiseen kouluun mahdollisuus tarjota koululaisille keittoateria, perustettiin Helsingissä vuonna 1905. Toiminta lähti liikkeelle verkalleen. Yhdistys perusti osin yksityisillä varoilla ja osin kuntien tukemana toimineita koulukeittoloita.

Joillakin paikkakunnilla asukkaat aktivoituivat kouluruokailun käynnistämiseen keräämällä ja lahjoittamalla ruokatarpeet koululle. Hauholla kouluruokailu alkoi lapsille tarjotusta maitomukillisesta ja kasvoi lautaselliseksi keittoa kahtena päivänä viikossa. Opettajan muistin mukaan lapset olivat keittopäivinä virkeitä: ”Keiton tieto piti mielet raikkaina” (Syväoja, s. 106).

Kuva: Kouluruokailua. (Historian kuvakokoelma, Museovirasto).

Eduskunnassa tehtiin aloitteita ilmaisen kouluruokailun järjestämisestä 1930-luvulla. Monet kunnat kuitenkin pelkäsivät siitä aiheutuvia kustannuksia. Vuonna 1943 kansakoulujen kustannuslakiin lisättiin kunnille velvoite järjestää kansakoulujen oppilaille ilmainen kouluruokailu vuoteen 1948 mennessä. Vuotta 1948 pidetään siksi Suomen maksuttoman kouluruokailun starttivuotena. Osa kunnista ja kaupungeista oli tosin järjestänyt ruokailun kansakoululaisille jo ennen lain velvoitetta.

UNICEF auttoi maksuttomien kouluaterioiden käynnistämisessä

Kun maksuton kouluruokailu otettiin käyttöön, oli Suomessa vielä voimassa elintarvikesäännöstely. Elintarvikepulaa pahensivat kesän 1947 heikon heinäsadon takia suoritetut karjanteurastukset. Ali- eli vajaapainoisia lapsia oli paljon, vaikka suoranaista nälkää ei koettu. Lapset kärsivät muun muassa maidon puutteesta ja maidon käsittelyn ja kuljetuksen ongelmista, kun pilaantunut maito aiheutti kesäripuliepidemioita.

Suomi sai tukea maksuttomien kouluaterioiden toteuttamiseen Yhdistyneiden Kansakuntien lastenrahasto UNICEFilta. UNICEF antoi vuodesta 1947 aina 1950-luvun loppupuolelle Suomen lapsille elintarvike-, vaate- ja terveydenhoitoapua. Elintarvikelahjoitukset sisälsivät maitojauhetta, kalanmaksaöljyä, laardia ja säilykelihaa. Apu jaettiin koulujen, lastenkotien ja keittola-asemien kautta. Jotta elintarvikkeilla ei olisi päästy keinottelemaan, piti lahjoitusruoka jakaa lapsille valmiina ruoka-annoksina.

Kuva: Koululaisia ruokailemassa noin vuonna 1945. (Kuvaaja: Antti Pänkäläinen, Keski-Suomen museon kokoelmat).

Maitojauhetta, perunoita ja puolukoita

Supistetussa kansakoulussa Posion Aittaperän kylässä opettajana lukuvuonna 1949-50 toiminut Hilda Laasonen on muistellut kallisarvoisen maitopulverin hakumatkaa Aittaperään kymmenen kilometrin päästä Ristilän lossilta kahden pikkupojan kanssa:

Oli lokakuun 19. päivä, lunta oli satanut syyskuun lopulta lähtien. Lähdettiin kahdentoista aikaan kerholainen Hannun ja koululainen Arvon kanssa soutamaan lossille. Kaikki perunat piti hakea sieltä. No, tällä kertaa oli laiturilla se Unicefin maitojauhe. En kyllä ymmärrä, miten jaksettiin nostaa tynnyri veneeseen. Paluumatkalla tuli kauhea myrsky ja piti soutaa rantoja myöten takaisin. Tynnyristä irtosi kansi. Oli varmaan joku utelias kurkistanut, mitä siellä oli. Tai kun meillä oli pieni koulu, 28 oppilasta, ehkä kunta oli jo ottanut omansa pois, ei kai se muuten olisi niin helposti auennut. Kello oli yhdeksän illalla, kun palattiin… 40 grammaa oppilasta kohden oli annos. Se oli ehdottomasti lisäruokaa, jaettiin tavallisen kouluaterian yhteydessä.

Omat vaikeutensa opettaja Laasoselle aiheutti maitopulverin tilitys. Tilitys piti tehdä kuntaan kuukauden viimeisenä päivänä. Jos tilitystä ei saanut lähtemään postin mukana (postivene kulki muutaman kerran viikossa), piti tilitys tehdä puhelimitse – ja lähin puhelin oli 10 kilometrin päässä. Lisäruoan takia oppilaat olisi pitänyt myös punnita marras-, helmi- ja toukokuussa. Se jäi tekemättä, koska koululla ei ollut vaakaa. Terveydenhoitaja ja lääkäri kävivät koululla kerran vuodessa.

Aittaperän koulussa kouluruoan perustana olivat perunat. Opettaja saattoi yhdistää liikuntatunnin perunoiden hakuun luistellen tai hiihtäen kymmenen kilometrin päästä. Perunoita idätettiin keväällä luokkahuoneessa, jona toimi tavallinen pirtti: ”Perunat itivät muurin kupeessa ja tiedon jyväset oppilaiden aivoissa”. Oppilaat keräsivät syksyllä puolukoita koulukeittolaan talven varalle. Puolukoiden poimiminen koulukeittolaan oli maaseutukouluissa tavallista vielä 1960-luvullakin

Lusikkaruokia ja ruokarukouksia

Kaupunkikansakoulussa lapsille tarjottiin 1950-luvulla tavallisesti lusikkaruokia: liha-, kala-, makkara- tai hernekeittoa, vellejä ja puuroja. Näkkileipä tai sämpylä syötiin sulatejuuston kanssa. Helsinkiläiskouluissa tehtiin vuonna 1953 kokeilu, jossa lämmin keittoateria vaihdettiin professori A.I. Virtasen suosituksesta raakaan juurekseen, kylmään maitoon, voittomaan voileipään ja juustopalaan. Koulujen suppea ruokalista näkyi siinä, ettei tarjoiluun tarvittu muita ruoka-astioita kuin syviä lautasia, lusikoita ja mukeja. Vesi juotiin kaupunkikouluissa käytävällä juomalaitteesta.

Kaikissa kouluissa ei ollut erillistä ruokasalia. Oli tavallista, että oppilaat söivät ateriansa luokassa omassa pulpetissaan, jonka kannelle oppilaat levittivät vohvelikankaasta tekemänsä ruokaliinan. Isoissa kaupungeissa, kuten Tampereella, samaa isoa ruokailutilaa saattoi käyttää useampi koulu, jolloin ruokailu tapahtui kurinalaisesti kymmenen minuutin vuoroissa säädetyssä ajassa ja päällysvaatteet päällä, lukuun ottamatta sitä, että pojat ottivat lakin päästään (Syväoja, s. 106).

Ruokarukous kuului kouluruokailuun, mutta muuten ruokailun tuli tapahtua mahdollisimman äänettömästi. Helsingin Punavuoressa kansakoulun vuonna 1954 aloittanut Juhani Seppovaara muistaa, että aterialle käydessä kädet pantiin vatsan päälle ristiin ja rukoiltiin: ”Siunaa Herra ruokamme, ole aina luonamme”. Aterian päätyttyä sanottiin ”Kiitos, Taivaan isä, ruoasta! Aamen.” Ruoasta ei sopinut valittaa ja opettajat odottivat, että lautanen syödään tyhjäksi. Juhani muistaa hernekeiton läskinpalat, joista hän selvisi vain nielaisemalla ne silmät kiinni (Seppovaara, s. 106).

Pienissä kouluissa oppilailla oli usein järjestäjän vuorot. Järjestäjä kuljetti astiat ja ruoan luokkaan ja vei likaiset astiat ja tähteet takaisin keittiöön tiskattaviksi. Joskus oppilaat auttoivat tiskaamisessa.

Haarukat ja veitset monipuolistavat ruokalistaa

1960-luku toi uudistuksia kouluruokailuun. Kouluihin saatiin haarukat ja veitset sekä kiertävät ruokalistat. Joissakin kouluissa innostuttiin kertakäyttöastioista. Ruokalistalle ilmestyivät laatikkoruoat, lihapullat, tilliliha ja jauhelihakastike. Lisäkkeenä tarjottiin punajuurisiivuja. Kaupunkikouluista kokeiltiin keskuskeittiöstä tuotujen ja pakastettujen ruokien lämmittämistä mikroaaltouuneilla. Kouluaterian aikana sai jo keskustella.

Kuva: Kouluruokailussa Nokialla vuonna 1965. (Kuvaaja: Matti Poutvaara. Historian kuvakokoelma, Museovirasto).

Maaseutukouluissa kehitys oli hitaampaa. Pohjoiskarjalaisessa koulussa keittäjä-siivooja- lämmittäjänä vuosina 1960-1982 toimineen Annikki Kankaan työpäivä alkoi työuran alussa seitsemän uunin lämmittämisellä vanhassa koulurakennuksessa. Lämmitykseen kului pakkasella ¾ mottia puuta. Puut tuotiin koululle isolla vesikelkalla. Halkojen kantamisen jälkeen vuorossa oli veden keittäminen padassa tiski- ja käsienpesuvedeksi. Sitten seurasi maidon haku lähitalosta maitovaunulla tai pyörällä. Ruoka valmistettiin läheisellä terveystalolla, missä oli hella ja juokseva vesi. Jääkaappia ei ollut. Annikki kuljetti valmiin ruoan koululle maitotonkissa pyörän sarvella. Astiat Annikki tiskasi ”luokassa hiljakseen” koulupäivän aikana. Astioita säilytettiin koululla isossa puisessa laatikossa. Koulupäivän jälkeen oli vuorossa siivous.

Ruokatarvikkeet Annikki Kangas saattoi aluksi suunnitella ja tilata itse. Hän kertoo valmistaneensa yleensä keittoja: perunavelliä, kasviskeittoa, lihaperunakeittoa, maito-kaalikeittoa ja hernekeittoa. Ohrapuuro oli suosittua. Ruokailuvälineinä olivat emalikuppi ja alumiinilusikka. Oppilaat toivat keräämiään puolukoita koululle, myöhemmin puolukat ostettiin.

Kalapuikkoja, kanankoipia ja kumiperunoita

Ruoka-aineallergiat, keliakia ja laktoosi-intoleranssi alettiin ottaa entistä paremmin huomioon kouluruokailussa 1970-luvulla. Oppilaiden suosikkiruokalajeiksi nousivat kalapuikot, lihapullat, makaronilaatikko ja jauheliharisotto. Lisäkkeinä tarjottiin keitettyjä perunoita tai koulukeittiössä tehtyä perunamuusia, porkkanaraastetta tai kiinankaalia.

Taloudellisella nousukaudella 1980-luvulla kouluissa syötiin kanankoipia ja pastaruokia. 1990-luvun lamavuosina kanankoivet poistuivat, ja tilaa valtasivat chili con carne, tortillat, wokit ja lasagne. Uunimakkara maistui koululaisille, kasvisminestrone ei niinkään. Monet perinteiset kouluruoat, kuten tilliliha ja maksaruoat, jätettiin pois ruokalistalta. Vaikka oppilaiden koulukypsyyden yksi mittari oli edelleen perunankuorimistaito, alkoi kouluissa olla tarjolla myös valmiiksi kuorittuja kalpeita perunoita, joita oppilaat kutsuivat ”kumiperunoiksi”.

Viime vuosina oppilaat on otettu mukaan ruokalistojen ja kouluruokailun suunnitteluun. Oppilaiden mieliruokalajit ovat silti pitkälle samoja kuin 1970-luvulla: kalapuikot, pinaattiletut, ohrapuuro ja makaronilaatikko maistuvat nykykoululaisellekin. Maitoa ja näkkileipääkin kuluu edelleen kouluaterioilla.  Oppilaat saattavat valittaa kouluruoasta, mutta kouluruokatilastoissa on ollut jo kauan selvä piikki ruoankulutuksessa maanantaipäivien kohdalla. Selitystä voi vain miettiä…

Ilmainen kouluruoka ei ole itsestäänselvyys

Suomi on harvoja maita, joissa kouluruoka on kaikille perusopetuksessa ja myös ammattikouluissa ja lukiossa opiskeleville ilmaista. Nykyisen perusopetuslain mukaan opetukseen osallistuva on oikeutettu jokaisena työpäivänä täysipainoiseen maksuttomaan ateriaan.

Kouluaterian tulisi kattaa noin kolmannes päivän ravinnontarpeesta. Kouluruoan merkitys on suuri, etenkin jos kouluateria on lapsen ainoa lämmin ateria päivän mittaan. Kouluruokailulla on myös tapakasvatuksellista merkitystä.

Kuva: Maanitun koulun ekaluokkalaisia ruokajonossa 16.8.1991. (Kuvaaja: Päivi Ahdeoja. Nurmijärven museon kokoelmat)

Lähteet:

Gratis skolmat. Hufvudstadsbladet 20.12.2018.

Harkas, Marko ja Hiiro, Jukka: Oppilaille sananvaltaa ruokailuun. Helsingin Sanomat 23.3.2013.

Kangas, Annikki: Isolla vesikelekalla tuotiin puut. Teoksessa Mulo muita mahtavampi – kantakylä Pyhäselän rannalla. Toim.Vesa Tuominen, Gummerus, Jyväskylä 2006.

Kähkönen, Sirpa: Kun Unicef auttoi Suomen lapsia. Teoksessa Valoa ja Varjoa. 90 kuvaa Suomesta. Otava 2007.

Laasonen, Hilda: Opettajaksi. UNICEF uutiset 4/2006.

Laasonen, Hilda: Kun koulu sai maitojauhetta Unicef-apuna. Moniste. Lottamuseon kokoelmat.

Seppovaara, Juhani: Kansakoulu armas aika. Rakennustieto 2000.

Syväoja, Hannu: Kansakoulu – suomalaisten kasvattaja. PS-Kustannus 2004.